Yöhön meni eilinen reissu, täältä katsoen kun tuo Helsinki on aika syrjässä. Jos olin Tampereella tärkeän näköinen hevosen selässä niin kovasti vakuuttavan oloinen yritin eilen olla Vermossakin.

Kuskin perhe omistaa sekä loppuvuodesta hyvin pärjänneen ravihevosen että tunnetun poliitikon kanssa sukuvarsan. Oripoika oli elämänsä ensimmäistä kertaa moisen hälinän keskelle joutunut, satuttivat klinikkakäynnin samalle reissulle.

Jos muuten auton huollatus tuntuu kalliilta ette takuulla ole hevosten kuluihin perehtyneet. Eli tytär, vaikka olet kovin rakas, ei pukki tänäkään vuonna lahjoita omaa ratsua. Pelipuolen ansiosta jotain kuitenkin.

Eli sillävälin kun vanhempi hevonen lämmitteli ja starttasi yritin pitää komentoa tälle nuorukaiselle. Aika epäluuloisena se minua mulkoili, ei sentään onneksi karannut eikä pilttuutaan hajottanut.

Mietin tänään ettei niin paljon rahaa löydykkään että kaupunkiin muuttaisin. Aurinko paistoi liki lämmittäen etelärinteeseen, tuuli humisi ja korpit kiersivät laiskaa ympyrää metsän reunassa. Muutaman tunnin raikasta metsäilmaa ja hiljaisuuttahan eilinen visiitti vaati.

Ehkä siellä pääkaupunkiseudulla tosiaan sitten kaamos ahdistaa. Harmaata, pölyistä, pakokaasua ja jatkuvaa hälinää. Tai sitten niihinkin tottuu, pakosta tai paremman puutteesta. Minua ainakin liki ahdisti.

Vaan väliäkö sillä, pääasia että ne omat paikkansa jostain löytää.