Joko metsäpäivät tekivät tehtävänsä tai sitten mielenrauha palasi muuten vaan. Joinain päivinä kaikki vain lähtee sujumaan heti aamusta, mieli on kevyt eikä pienistä piittaa.

Aamuauringon nousua katselin koiran kanssa tutulta mäeltä. Niin vaikeaa kuin keväällä olikin luopua pienen rasian sisällöstä, laskea se tuulen matkaan, joku outo rauha laskeutuu mieleen aina niissä maisemissa. Edes lähestyvän joulun haikeus ei yltänyt sinne. 

Päivällä postilaatikossa oli kortti pojan parhaalta opiskeluaikojen ystävältä. Tuntui hyvältä ettei hänkään ole unohtanut.

Naapuri poikkesi, toi viinipullon kiitokseksi aamulehtien tuonnista. Juuri sopivaa perjantain päiväkahveille. 

Iltalenkillä koirien kanssa pysähdyin lähitalon pihaa katselemaan. Olen aina inhonnut värillisiä ulkovaloja mutta nyt pienin punavihrein tuikuin koristeltu pihakuusi mustaa maata vasten näytti yllättävän hauskalta.

Ehkä silmä tottuu, ehkä maku muuttuu, ehkei enää ole niin turhan tarkka.

Kotona lämmitin saunan. Saunoimme pitkään ja hartaasti, pehmeät ja sopivat löylyt. Sen päälle avasimme isännän kanssa suklaarasian.

Ehkä tästä vielä joulu kehkeytyy, meillekkin.