Ihan ensin haluan pyytää ettei kukaan loukkaantuisi tai muuten pahastuisi näistä ajatuksistani. Ne vain jäivät mieleeni pyörimään, jotenkin vaivaamaan. Eletty elämä, elämä joka jäi kesken, kaikki tämän vuoden aikana koettu vaikuttaa tietysti niihin.

Olen ymmälläni luettuani blogilistankin kärkeen noussutta uutta blogia, viimeistä kuukautta. Sen kommentteja, muutamaa muutakin keskustelupalstaa joissa nuoret aihetta käsittelevät. Itsemurhaa.

Kun olin alaluokilla serkkupoika eli vaikeaa vaihetta elämässään. Lopulta tilanne kotona kärjistyi niin että poika pakkasi reppunsa, starttasi moponsa ja lähti ensimmäisellä laivalla Ruotsiin.
Jälkeenpäin, vasta useamman vuoden päästä, hän kertoi kuinka vaikeaa alku rahattomana, työttömänä ja asunnottomana oli. Yksin, häthätää 16.

Siihen aikaan moni muukin otti ja lähti.

Kun olin parikymppinen paikkakuntaa ravisutti itsemurhien aalto, taidettiin olla kuuluisa kunta siihen aikaan.
Harva mitään viestiä jätti, aikeistaan kenelleekkään puhui. Suurin osa yksinäisiä poikamiehiä, työnsä ja asiansa huolehtineita. Aikamiehiä.

Nyt nämä parikymppiset pojat suunnittelevat yhdessä miten lähteä täältä. Varmasti, helposti, hohdokkaasti. Hohdokkaasti?
Ymmärrän masennuksen, ymmärrän mielen sairaudet, mutta tämä kaikki kuulostaa kuin elokuvakäsikirjoitukselta, joltain näytelmätekstiltä. Mikä ilmiö tämä oikein on?

Vaiko onko se hätähuuto? Auttakaa, huomatkaa, neuvokaa? Kelle? Vai meille kaikille?
Toivoisin että se olisi tapa selvitellä ajatuksia, peilata niitä muidenkin kuin samaa suunnittelevien kanssa.
Huomatkaa - minutkin, nytkin. Neuvokaa, mutta ymmärtäkää jollen neuvojanne arvosta.

Tiedän täysin mitä on elää pienillä tai olemattomilla tuloilla mutta rahako täällä ainoastaan määrittelee ihmisarvon tai sen puutteen?

Tämä kaikki saa minut jotenkin kauhean vihaiseksi. Miten monta turhaa kuolemaa, kesken jäänyttä elämää, sivusta katsoen niin turhista syistä. Kun niin moni nuori sairastuu vakavasti, kuolee onnettomuuksissa, menetetään muutenkin.
Toisaalta tekisi mieli sanoa että mitä se minulle tai kenellekkään kuuluu, miten minä voin määritellä mikä on pientä ja mikä isoa. Mitä minä tiedän toisten tuskasta tai epätoivosta, omastani vain.

Yhteiskunta rakentaa tukiverkkoja, tarjoaa terapiaa ja auttavaa puhelinta, etsii syitä tähän yleiseen pahoinvointiin. Etsiikö tarpeeksi? Mikä täällä oikein ahdistaa ja masentaa?
Miksi tavallinen arki on niin monelle vaikeaa, miksei vähä riitä vaan kaikkea pitää olla paljon.  Mitä me tältä elämältä oikein haemme, millaista mallia nuorillemme näytämme?

Ehkä se on turhaa, ehkä on niinkuin pappi pitkän kokemuksensa pohjalta meille sanoi. Kun elämän halu katoaa, kun sen liekki kerran sammuu, ei sitä kukaan enää sytytä. Kenenkään apu ei silloin enää tavoita, ihminen on jo matkalla pois. Lopullisesti.

Ehkä on vain hyväksyttävä ettei elämää voi hallita, sen kulkua sanella. Hyväksyttävä ne polut joita eteen tulee,  ilon ja surun, onnen ja murheen.
Toivoisin silti että ennen ratkaisevaa askelta edes joku löytäisi vielä hivenen uskoa tähän maailmaan, hivenen toivoa ja uteliaisuutta sen suhteen.
Sitä askelta ei saa enää takaisin.

Poikani ei uskoa enää tavoittanut, ei kääntynyt vaan lähti.
Muistan häntä, aina, rakkaudella.