Kiitos internetin on diagnoosien teko nykyisin huomattavasti helpottunut. Toinen, eikä mitenkään väheksyttävä seikka on että voi myös näyttää mustaa valkoisella mistä saattaa olla kyse. Onko se sitten hyvä vai huono asia onkin jo toinen juttu.

Isäntä ei takuulla ole ainut lääkäreitä viimeiseen asti kartteleva mies. Jostain syystä minulle voi kyllä kuvailla oireet, tarkkaan ja perinpohjin. Kysellä hoitosuosituksia ja neuvoja, mutta asiantuntijoilleko - ei missään tapauksessa. Minua voi kuunnella ja jopa uskoa ellen erehdy väittämään että kyseessä saattaa olla jotain vakavaakin. Kaikki kun ei puhaltamalla, myötätunnolla tai asperiinilla hoidu.

Kyllä, minua huolestuttaa. Ehkä siksikin äkkiä, kesken torttujen leipomisen, suru vyöryi taas päälle. Itketti, tuntui ettei näissä hommissa ole mitään järkeä. Kelle minä näitä leivon, pojan herkkujahan nämä olivat. En minä näistä itse välitä.

Koira tuijotti vieressä hyvin huolestuneena, pelti poltti ranteeseen jäljen. Kipu havahdutti.

Tänä vuonna olen oppinut ymmärtämään miksi joku haluaa viillellä itseään.

Ja silti, vaikken kaikkia leipomiani sortteja söisikään, itseni tähden ne kuitenkin teen. Osaan, pystyn, saan vielä tehtyä. Ainakin nämä.

Illalla kävelimme koirien kanssa pitkän peltolenkin, kuutamolla näki hyvin kulkea. Jäät ritisivät ja paukahtelivat, outoja ääniä keskellä autioita peltoja.

Kotona uhkasin isännälle että takuulla kutsun hautajaisiin koko kylän ja kaikki tutut. Varaan kunnon ruuat ja kaikki kahvileivät, enkä takuulla edes sen entisen heilan kanssa asioi, vaan kilpailevan toimiston. Koirat pidän vanhoiksi vaikkeivat ajaisi tai haukkuisi mitään, jämptin pennun varauksen peruutan heti.

Kuulostaa turhan suoralta puheelta, mutta joskus muu ei auta.

Kuten Sisko2 sanoi, pidetään huolta siitä mitä vielä on ja rakennetaan joulu semmoinen kuin kasaan saadaan.