Tunnelmista ehkä parhaiten kertoo tämä iltahämärän räntäsateessa metsätieltä näpätty kuva. Eli on joskus ollut parempiakin päiviä.  

Pimenevässä illassa, keskellä metsiä, oltiin hirvikoiran takia. Se tavoitti aamupäivällä vanhan hirvilehmän jota päätti nyt sitten haukkua kaatoon asti. Harmi vain meiltä puuttuu vielä sonni ja vasa, lehmiä emme enää halua vähentää.

Kolme tuntia yritin haukulle pitkin rytelikköjä ja mäkistä metsää, neljästi onnistuin. Hirvi ja koira vain vilkaisivat minua ja taas mentiin. Kuka lie koiran kouluttanut, taisi unohtua opetus siitä mitä viheltäminen tarkoittaa.

Villapaita ja välihousut olivat passissa tarpeen, metsässä olisi mainiosti pärjännyt ilmankin. Jossain vaiheessa mietin jo tosissani että kymppikään vissypullosta ei kuulostaisi pahalta, taisi ripsahtaa eväsloheen reilumminkin suolaa. 

No, vaihdettiin vuoroja, isäntä päivystää nyt loppuillan. Yövuorot täytyy kai arpoa. Tutka sentään onneksi toimii, vaikka tuskimpa enää menohaluja kummallakaan elukalla pahemmin piisaa.

Vieressä hautausmaa on yhtenä kynttilämerenä, tänään monet ovat muistaneet poismenneitään. Minun suruni ja muistamiseni ei ole päivään eikä aikaan sidottu, se tulee ja menee omia aikojaan. Kyselemättä sopiiko, jaksatko, saanko tulla.

Sain jotain kautta näytenumeron uusimmasta Voi hyvin-lehdestä. Siinä on käsitelty surua hyvin kauniisti, suoraan ja tuorein sanoin. Ehkä lyhyt lainaus sallitaan. "Ihmisen osa ei ole vain toimiminen ja vaikuttaminen , vaan myös elämän alasimella oleminen." 

Lähisuvussa on vammaisia lapsia, vakavaakin sairautta, on ollut menetyksiä ja vaikeita eroja. Niistä on aina selvitty. Menty eteenpäin ja jatkettu elämää, luotettu että se kantaa ja kaikki järjestyy.

Tuntuu että pojan kuolema horjutti näitä perustuksia. Miten paljon, tai vähän, me tiedämme muidenkaan läheistemme syvimmistä tunteista, kuinka lähellä jaksamisen rajaa tai luovuttamisen tunnetta on käyty. Miten paljon pidämmekään piilossa, salaamme, kätkemme sisällemme. Tuskaa, surua, murheita. Miten paljon helpompaa onkaan jakaa ilo ja onni!

Muistan aina tyttären kanssa puhuessani diakonin sanat "te haluatte suojella toisianne". Kukapa ei haluaisi? Ehkä silti turhaan pelkäämme että jaettu suru, murhe tai huoli moninkertaistuu ja kasvaa, vie kaiken mennessään. 

Tai ehkä ne yhteiset hetket haluaakin pitää ilonhetkinä, voimanlähteinä, kevyempinä tuokioina? 

Poika halusi suojella meitä pettymyksiltä, halusi pitää yllä kuvaa joka meillä hänestä oli. Ja mihin se hänet vei?

Lempeän kevättuulen mukaan, sateenkaaren tuolle puolen, tähdeksi taivaalle. Kauas pois.