Jahti nimittäin. Neljä tuntia sakeassa räntäsateessa eivät menneet hukkaan, isäntä kaatoi sonnin.

Perjantai-iltana käytiin isännän kanssa omaa porukkaa edustamassa naapuriseuran peijaisissa. Ensimmäistä kertaa pojan kuoleman jälkeen tuntui siltä että voisikin lähteä. Tähän asti olen torjunut kyläilykutsut siskoja lukuunottamatta, lähteminen on tuntunut jotenkin ylivoimaisen vaikealle.

Se oli mukava ilta. Sopivasti tuttuja lähes kaikki, ei liian mutta niin että seuraa ja puheenaiheita löytyi. Sellaisia kevyitä, ihan arkisia ja joutavia juttuja. Hyvää tekeviä.

Voutina olo ei ollut mitenkään erityisen vaativaa, illalla tuntui silti kuin olisi isompikin urakka takana. Ehkä sitä kuitenkin mietti passiketjuja, maastoja ja pyöritteli hommaa mielessään pitkin viikkoja. Kai siinä oli vähän naisena halua näyttää että saa homman hyvin hoitumaan, ainakin lähiseuroja kiinnosti tavallista enemmän jahtimme kulku. 

Sarjassamme miesten logiikkaa jota en ikinä ymmärrä; ne ihailevat siistejä ja huoliteltuja naisia, hyvin säilyneitä ja edustavia. Sitten kun oman kanssa lähdetään jonnekkin niin oletetaan että kahdessa minuutissa toinen on lähtövalmis. Eli kyllä, isäntä lähti eilen ovet paukkuen kun ilmoitin etten tänään lähde koiranäyttelyyn metsästyspuvussa jossa koko syksy on rämmitty pitkin pusikkoja. Etten pakkaa illalla mukaan vaatteita sade- ja pakkaskeliä varten vaan lähden oman naulakon vierestä. Jopa saatan pestä tukan ja vilkaista peiliin.

Piristyin niin paljon että päätin repäistä ja käydä elämäni ensimmäistä kertaa yksin paikallisessa ravintolassa. En ole kyllä käynyt kaksinkaan, vuosiin.

Täytyy tunnustaa että baaritiskillä mietin mitä ihmettä täällä oikein teen. Toisen viskin jälkeen rohkenin mennä juttelemaan tuttujen pöytään. Niin, kinattiin kuntaliitoksesta, puhuttiin työasioita, katseltiin ihmisiä, juteltiin joutavia.

Puolilta öin kävelin hiljaisessa tihkusateessa kotiin pari kilometriä. Hautausmaa oli valoa täynnä, kynttilämerenä. Tuntui hyvältä muistella isää, ei enää haikealta tai surulliselta, vain hyvältä.

Isä olisi ollut minusta tänä syksynä ylpeä. Puistellut päätään niille viskeille mutta tiennyt että juuri niitä sinä iltana tarvitsin. 

Niinkuin tarvitsin omaa sänkyä, hiljaista ja rauhallista aamua lehden äärellä, kynttilöiden vientiä hautausmaalle.

Siksi isä oli niin rakas meille kaikille. Hän tiesi mitä tarvitsimme, hyväksyntää ja rakkautta teimme sitten mitä tahansa. Tuotimme ylpeyttä tai harmia, iloa tai huolia, aina tiesimme missä isä oli valmiina kuuntelemaan.

Hyvää isänpäivää kaikille.