Pakinaperjantain aiheena oli ilopilleri. Muiden kiireiden lomassa tyydyin vain kommentoimaan toisten kirjoituksia, yhteen jotenkin niin että kun itselleen osaa nauraa ei lopu lysti kesken. Seuraavaksi löysin täältä, eli Susulta, mielenkiintoisen linkin, kuvasta puhumattakaan.

 

Alla olevaa "taideteosta" tutkaillessanne ottakaa huomioon seuraavat lieventävät seikat:

1. äkillinen kuvan tarve ilmaantui pitkän ja hikisen lenkin sekä suihkun jälkeen, föönailuun tms ei ollut aikaa. Aavistus hirvipeijaisten jälkimaininkeja ehkä siirtyi myös kuvaan.

2. pitkän saksan lukeneena englanninkieliset ohjeet tuottivat pientä tuskaa, varsinkin kun ensin piti asentaa koneelle joku Java?!

3. ymmärsin sanoista kunnolla vain older ja botticelli, sekä sen afroamerican, mutta sattuneesta syystä osasta kuvia tuli julkaisukelvottomia. (tai vielä kelvottomampia kuin tämä)

 

 Ihan minun näköinen?

 

Mitäs muuta? Hirvipeijaiset olivat, kuten tavallista, vuoden hauskimmat juhlat. Puhe onnistui yli odotusten, soppa maittoi, järjestelyt sujuivat vanhalla rutiinilla. Tunnelma oli katossa, kukaan ei juopunut liikaa. Kotiin ehdittiin puolilta öin.

 

Tänä aamuna vein mäyräkoiran metsään. Pakkasyön jäljiltä tyyni ja raikas ilma. Naapuri lasketteli metsätien mutkassa treenilenkillä oriinsa kanssa vastaan. Ensin lähti hevonen meidät nähdessään, sitten koira perään, viimeisenä juoksin minä. En ihan perässä, tunnustan, enemmänkin jäljessä.

Turhaan vihelsin, huusin ja kutsuin, tämä jästipää vain lisäsi ääntä ja vauhtia. Urospuolinen, se koira, tietenkin.

Vitosen aikaan olin suht tyytyväinen, sentään metsäsaappaat jalassa, vaikken ihan tallille yhtaikaa muiden kanssa ehtinytkään.

 

No, saatiinhan kunnolla liikettä. Jäniksiä ei sen jälkeen löydetty, peuran jäljiltä otin jo koiran kiinni. Ei muuten, mutta alkoi olla jo liian lämmin keli juosta villapaita päällä toinen vitonen.

Vaan maistui meille ruoka, ja toiselle päiväunet.