Upea, aurinkoinen päivä. Tyyntä, sisällä ja ulkona. Mieli on asettunut, vaaitus jälleen kerran tehty.

Meidän riitamme johtuvat usein minusta, siitä etten aina muista kenen kanssa elän. Aivan alusta alkaen isäntä on ollut hyvin rehellinen. Tiedän mitä on odotettavissa, mistä on turha edes haaveilla. Jostain syystä se vain välillä unohtuu.

Toista ei voi muuttaa, ladata ominaisuuksia lisää sen mukaan mitä kulloinkin tahtoisi tai tarpeen olisi. Hyvin kankeasti se kääntyy omakin kurssini, syvälle rutiineihin ja tapoihin uponnut.

Oletan että itse olen toiselle tärkein, tarpeen, helposti ymmärrettävä. Itse en osaa lukea ajatuksia, toinenko sitten minun? Omalla listallani ovat lapset aina olleet ensin. Sitten työ, sitten itsenäisyys, sitten....

Jossain lehtijutussa kehoitettiin listaamaan puolison plussat ja miinukset, laskemaan tulos. Ei se kyllä niin yksinkertaisesti mene. Pari isoa plussaa saattaa painaa paljon enemmän kuin pitkä rivi miinuksia.

Tiedän ja ymmärrän täysin että retkisänkyä on turha enää säilyttää lähtövalmiina eteisessä. Tiedän että vessassa on hammasharja käyttäjää vailla, että naulakko on liian täynnä.

Tieto vain ei auta, ei vielä.