Ulkona oli vielä pimeää, vasta pieni valonkajo taivaanrannassa lupaili selkeää aamua. Lennu värähti kylmästä, kuunteli kuitenkin hetken luontoa, tutkaili ilmaa. Huokaisten käpertyi takaisin peiton alle, levottomaan uneen.

Syksyn lähestyessä outo olo oli vallannut Lennun yhä useammin. Outo ja levoton olo, vielä rauhattomampi kuin naapurin Vilman vierailun jälkeen. Öisin unissaankin Lennu juoksi, yritti tavoittaa edellä menijää, muttei koskaan ihan ehtinyt.

Pienenä Lennu oli syrjäänvetäytyvä, viihtyi omissa oloissaan, omassa rauhassaan. Huomasi toki vartuttuaan kuinka hyvältä kosketus ja läheisyys tuntui, hetki silloin tällöin riitti Lennulle hyvin.

Vaan luonnosta, varsinkin metsästä tuoksuineen, siitä Lennu ei saanut koskaan tarpeekseen. Alkuun arkana tutki kotimännikköä, piti huolen ettei koti äänineen kaikonnut kauas, viimein rohkaistui pitemmälle, unohti kodin kokonaan. Sukelsi seikkailuihin, metsän kätköihin, riemuissaan löydöistään.

Tänä syksynä Lennu oli kuin kipeä, niin palava oli metsän kutsu. Päivät tuntuivat pitkiltä, Lennu olisi halunnut vain juosta pitkin metsiä, vapaana, mennä mielensä mukaan vaila arkisia kahleita.

Viimein tuvasta kuului piipitystä. Lennu syöksyi salamana peiton alta, kiireissään kurttasi matotkin tupaan juostessaan. Pyöri innoissaan hypellen pitkin tupaa, ei tiennyt miten päin olla. Mikä onni ja autuus että emännällä oli sama kuume, sama tartunta aina näin syksyisin. 

Tutkapanta kaulaan ja menoksi! Lennu, jänisten kauhu ja kettujen mieliharmi, oli taas elementissään.