Aurinkoisena ja lämpimänä syysiltapäivänä ei pitkään malta nukkua, isännän menojen tähden pyöräilin maalle. Joskus olen esittänyt toiveen että yhtä innokkaasti ja haltioissaan kuin koiratkin tarhoistaan tervehtivät  voisi isäntäkin reagoida. Taitaa kuitenkin tietää että kassin herkkupalat ovat vain nelijalkaisille.

Mäyräkoirat hihnaan ja metsälenkille. Lähtiessä varmistin maaston jossa hirvikoekoira haukkui ettei häiritsemään osuttaisi, pilattaisi turhaan toisten hommaa.

Lenkin puolivälissä alkoi haukku kuulua, varmistin vielä isännältä missä he oikein olivat. Lähellä, mutta menossa antamaan karkkoa aivan eri suuntaan, että eteenpäin vain. Luontokappaleet, tässä tapauksessa iso hirvisonni sekä lehmä vasoineen, eivät valitettavasti tästä suunnitelmasta tienneet.

Jos joskus olette kuulleet kuinka neljä hirveä etenee pusikossa, voitte kuvitella kuinka jähmetyimme kuuntelemaan ryminän vain lähestyessä. Liikkua ei auttanut, pelästyttämällä hirvet ne ainakin karkkoaisivat liian kauas, joten stoppasimme vain keskelle tietä kuin suolapatsaat. 60 m jäi väliä kun ne ylittivät edestämme tien, tämä jälkikäteen oikein virallisesti mitattiin. Jopa yleensä mitään pelkäämätön Mimmi katsoi parhaaksi olla mokomille rähisemättä, ymmärsi sekin senverran. Komea oli näky, eikä tietenkään kameraa mukana.

Miehet jatkoivat naureskellen hirvien perään, me tohkeissamme kotiinpäin. Kyy on siitä erikoinen eläin etteivät koirat yleensä reagoi siihen mitenkään, nämäkin vain hyppäsivät tien reunassa köllöttävän puolimetrisen luiron yli. Sekin syysterässä, nosti päänsä puolustusasentoon vasta kun itse olin kohdalla. Uskotteko että hyppäsin pitkälle?

Kotiin pyöräillessä seurasin kuinka kirkonkylän koko pilliautojen arsenaali valot välkkyen suunnisti valtatien liittymälle. Toiset nähtävästi tarvitsevat  enemmän jännitystä ja vipinää elämäänsä, niin älytön kiire monella autoilijalla oli ettei väistää ehtinyt vaan letkan eteen täytyi yrittää. Minulle riittää luonto anteineen vallan mainiosti.