Tänään istuimme työporukan kanssa yliopiston luentosalissa, turvallisuuskoulutuksessa. Tyylikäs herra, erinomainen luennoitsija, tärkeä aihe. Mitä siitä jäi käteen? Jollei puhumalla selviä, juokse karkuun. Katso silmiin, mutta älä jos psykoosista kyse. Turvaa työtoveriin, mutta jollei sellaista ole? Käytä pehmeitä keinoja, ole ystävällinen, mitä muutakaan isojen miesten kanssa voisi tehdä? Huumeissa olevien kanssa älä edes yritä neuvotella, anna vain mitä he pyytävät. Ole varovainen, muista riskit vaikka mitään ei ole aikoihin sattunutkaan. Soita apua, se tulee vähintään 6:ssa minuutissa. Tänne syrjäkylillekkin? Tiettyihin ammatteihin kuuluvat tietyt vaaratilanteet, riskit. Aivan totta.

Ehkä olen vähän vanha, vähän liikaa näitä kuunnellut, ehkei tämän parempia ohjeita olekkaan.

Yövuoroa yksin ei voi tehdä jos pelkää, miksi pitäisikään? Lähikaupunkiin oli perusteilla asumisyksikkö mielen sairauksista toipuville, naapureiden jyrkän vastustuksen vuoksi suunnitelmat peruttiin. Kadullako, vailla asianmukaisesta lääkityksestä huolehtivia, heistä sitten "vaarattomampia" tulee? 

Viikonloppuna kävimme Sisko2.n kanssa katsastamassa siskontyttären ostaman talon. Ihastelimme vanhoja, kiiltäviksi lakattuja puuovia, lautalattioita, kukkatapetteja ja soilikkeja ikkunalaudalla, vanhaa pihaa perennoineen. Kuin lapsuuteen olisi astunut. Toppuuttelimme tyttöä joka oli niitä purkamassa tai pois heittämässä. Eiväthän ne tietenkään tuoneetkaan hänelle mitään mielikuvia tai muistoja, näyttivät vain omien tavaroiden rinnalla oudoilta. 

Mietin mikä heille aikanaan tuo samoja tunteita. Oliko meillä tarjota mitään vastaavaa, kaunista ja muistoja herättävää?