Kihlalahjaksi sain aikoinaan riipuksen näillä symbooleilla. Koruista en ole koskaan välittänyt enkä niitä pitänyt, entinen mies vain osteli koska hänen mielestään niitä kuuluu hienon naisen piirongin laatikossa olla.
Niin sitä voi elämässä erehtyä, yrittää toisesta jotain mihin luonto ei aineksia antanut.
Kaukaa haettuja, nämä alkuajatukset, vaan tänään oli taas maanantai.
Olen miettinyt näitä sanoja usein, sekä uskovan ystävän että sattumalta kohtaamani naisen tähden. Myös sen takia että seurakunnan työntekijät auttoivat meitä niin paljon eteenpäin.

Sisko2.n kanssa uimareissulla kalliolla istuessamme tuli vieras nainen luoksemme ja ojensi jonkin seurakunnan esitteen. Mietimme miten meistä asia tuntuu niin vieraalta, ajatus uskoontulosta, siitä että usko kulkisi koko ajan mukana elämässä.
Kun ystäväni heti pojan kuoleman jälkeen suri ja itki ettei näin olisi käynyt jollei hän olisi hyljännyt kirkkoa, kadottanut uskoaan Herraan, raivostuin.
Nyt tavallaan ymmärrän mitä hän tarkoitti, ymmärrän koska usko antaa hänelle toivoa.
Rakkaus yksin ei riitä, tarvitaan myös uskoa ja sen myötä toivoa.
Sillä, mihin lopulta uskoo, ei niin liene väliä.

Nuoruudessani paikkakunnalla oli voimakas nuorten uskonliike. Uskoontulo, rukoilu, hartausillat olivat suosittuja. Silloinen poikaystäväni vei sinne mukanaan. Kaikki tuntui vain oudolta, se ei koskettanut mitään minussa silloin niinkuin ei nytkään.
Kun kuuntelen diakonia, hänen lämpöään, horjumatonta uskoaan ja luottamustaan, ihmettelen vain miten me ihmiset voimme kokea uskon niin erilailla. Melkein kadehdin häntä, hänen ajatustaan että kaikki on Korkeimman kädessä.
Luettiin meillä kotona iltarukoukset, kunnioitettiin kirkkoaikaa ja pyhäpäivää, muttei tehty siitä sen ihmeempää numeroa. Luulen että vanhempien usko ja ajatus oli kantaa huolta heikommista, olla hyvä toisille ihan tavallisessa arkisessa elämässä.

Koulussa opeteltiin virrensanat ulkoa, ne vanhat osaan vieläkin. Näistä uusista en ole löytänyt mitään mihin tarttua, mikä koskettaisi.

Mietin näitä myös illalla mustikkametsässä, isäntä seurana. Aina herätessäni muistan ensimmäiseksi pojan, tänään muisto oli taas raskaampi. Ehkä se on rakkautta, ehkä jotain muuta, mutta huolimatta siitä miltä ulospäin näyttää me usein isännän kanssa ymmärrämme toisiamme sanoitta, joskus niin jopa paremmin. Kipeästä selästään ja marjastusinhostaan huolimatta hän käveli perässä, noukki vieressä, jutteli omiaan.
Vaikkei tämä aina tunnu rakkaudelta me kuitenkin uskomme toisiimme, siihen että tämä kantaa.

Luin surukirjaa jonka oli kirjoittanut nuori äiti menetettyään vauvansa. Löysin monta tuttua tunnetta, ajatusta ja ulkopuolisten reaktiota. Saman, liki häpeän tunteen, josta tyttären kanssa olemme puhuneet.
Sen, että me nauramme, iloitsemme, jatkamme entistä elämää. Suremme, muistamme, kaipaamme, mutta jatkamme elämää. Me löysimme jostain uskon huomiseen, toivon kevyemmistä sanoista ja hetkistä, rakkauden jota on vielä paljon jäljellä.

Lasken jo päiviä, tytär tulee viikonloppuna.