Jäin miettimään Kutuharjun kommenttia. Kiitos siitä. Miettimään, miten muutenkaan voisin jatkaa. Tapahtunut on pakko hyväksyä, eteenpäin on pakko elää. Tyttären tähden. Sen, että elämä on meille annettu elettäväksi, ei hukkaan heitettäväksi. Kun niin moni kuitenkin eksyy polulta, joutuu tahtomattaan luopumaan elämästä.

Miten jaksan, miksi vaikutan siltä että tyynesti hyväksyn kaiken? Ehkä elämä on opettanut, ehkä kirjoitan vain niinä parempina päivinä, silloin kun ajatus on selkeämpi ja elämä kantaa.

Ehkä kaikki ennen eletty on vahvistanut ja opettanut jotain, ehkei mikään valinta ollut sattumaa vaan turvaa tulevaisuutta varten.

Tapasin kerran, aikoja sitten, hiljaisen miehen joka tulkitsi kädestä elämänviivoja. Hän katseli pitkään kättäni, katsoi hiljaa silmiini muttei suostunut kertomaan mitään. Muistan aina hänen katseensa, myös sen tunteen että elämä kulkee omia polkujaan, joihinkin asioihin voimme vaikuttaa, kaikkiin emme.

Entinen mieheni, lasten isä, oli suunnitellut ja viitoittanut elämänsä ja unelmansa tarkkaan. Joskus yritin kysyä etteikö sillä mitä minä haluaisin, mistä haaveilen, ollut mitään merkitystä. Oliko hän koskaan ajatellut ettei se mitä hän piti minulle parhaana ja välttämättömänä ollutkaan itsestäni sitä. Ajatus oli hänestä aivan outo. Kyllä hän tiesi, paljon paremmin.

Ehkä siksi olen aina halunnut antaa lasten elää omaa elämäänsä, toteuttaa omia unelmiaan, tehdä omia valintojaan. Yrittänyt kannustaa, kysellä ja välittää, auttaa punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja.

Elämä on usein sattumista kiinni, niin myös työvuoteni hautaustoimistossa. Kukkatarjouskyltin tähden käännyin pihaan, mammalle sairaalaan olin kukkia viemässä. Pitopalveluun keikkatyöntekijöitä haettiin, haastattelun jälkeen sainkin tarjouksen sivutoimiston pyörittämisestä.

Ne vuodet opettivat ettei kuolema kysy aikaa eikä paikkaa, ei sitä onko valmis täältä lähtemään tai ovatko omaiset valmiita luopumaan. Opetti arvostamaan entistä enemmän omaa sukua ja läheisiä, niin moni jäi yksin surunsa kanssa, niin monen saattajana olivat vain seurakunnan edustajat. Mitä sanoa enonsa kanssa vastapäätä istuvalle pienelle tytölle jonka äiti kuoli yllättäen, isää, mummoa tai muuta sukua ei ollutkaan? Mitä iäkkäälle aviomiehelle joka näytti albumista hääkuvia, kuvia matkoilta ja mökiltä. Suri yksinäisyyttä ja sitä että puolison lapset eivät halunneet häntä edes hautajaisiin.

Kun poika valitsi ammattiupseerin uran, oli kiinnostunut rauhanturvaajan töistä, jouduin jo käymään myös näitä asioita mielessäni läpi. Eivät ne tuntuneet ajankohtaisilta, muttei maailmakaan rauhalliselta ja turvalliselta paikalta. Mutta hän oli onnellinen ja tyytyväinen valintaansa.

Talvella näin enneunia, painajaisia. Niiden tähden pelkäsin liikennettä, meillä on vain vanha Kadet. Ehkä uneni kertoivat ettei kaikki ole kunnossa, en vain osannut tulkita niitä. Ehkä ne valmistivat tulevaan.

Poika oli gradunsa kanssa väsynyt, niin aikoinaan myös ylioppilaskirjoitusten alla. Vain kiitettävät arvosanat kelpasivat hänelle. Mitä olisin voinut tehdä toisin?  Tämä on kysymys jonka kanssa joudun elämään, se osa joka on vaikein. Miten erottaa normaali väsymys ja paineet uupumuksesta ja epätoivosta, miten kysyä ettei toinen kokisi ahdistavana ja vain paineita lisäävänä? Miten huomata ja ymmärtää kun lapsi ei asu enää kotona, miten ymmärtää kun hän kuitenkin suunnitteli tulevaisuutta, oli jo katsellut asuntoja ja laskenut lainaeriä?

Maanantain vastaisena yönä laskin moneen kertaan viikkoja. Tiesin kuinka kauan pojan kuolemasta oli, tiesin mutta tuntui vaikealta uskoa kuinka päivät ja viikot vain kuluvat, kesä jatkuu, aika kuluu. Suru kulkee mukana, muistot.

Olen ajatellut mitä merkitsee pojan muistolle se kuinka jatkamme elämäämme. Mitä muistolle tapahtuu jos katkeroidumme, syytämme elämää, häntä, itseämme? Me muistamme hänet hyvänä ihmisenä, tunnollisena ja välittävänä. Meidän muistoihimme ei liity sairautta, ei masennusta, ei huumeiden tai alkoholin käyttöä niinkuin väitetään suurimman osan itsemurhaan päätyneiden elämään kuuluneen.

Puen päälleni vanhan punaisen hupparin työmatkoille, koirien kanssa lenkille. En punaista siksi etten surisi vaan siksi ettei sillä mitä ulospäin näkyy ole mitään merkitystä. Vain sillä miten muistamme, miten jatkamme elämää eteenpäin.