Me asuimme lähellä lapsuuden kotiani kun lapset olivat pieniä. Poika oli ensimmäinen lapsenlapsi. Pappa ilmoitti olevansa vielä poju itsekkin, ei mikään ukki tai vaari. Kun poika oppi puhumaan ja kutsui mummua ja pojua alkoi pappa-nimikin kelvata.

He olivat hyvin läheisiä, samanlaisia pohtijoita ja omanlaisensa huumorin taitajia.

Pappa lepää hautausmaalla nykyisen kotini lähellä, eilen kiveen kiinnitettiin tilaamani lintu. Ensimmäisen lapsenlapsen muistoksi.

Sanotaan että varpunen hautakivessä kertoo mykästä, sanattomasta surusta. Vaienneesta äänestä, poismenneestä läheisestä.

Tämä meidän omastamme, hänestä joka oli lainana vain.