Työstä se käy istuminenkin, kaksi koulutuspäivää ja vajaa 500 km takana. Viimevuotisen palautteen ansiosta oikein hyvät aiheet, vartavasten yököille räätälöidyt.

Parasta antia tietysti kuulla miten muualla menee, miten toiset selviävät ongelmatilanteista. Taas kerran saatiin huokaista että on meillä sentään asiat hyvin, päästään yhdessä toisen yökön kanssa reissuun ja saadaan melko vapaasti sovitella työt ja vuorot. Töitä ja hoidettaviakin ihan kohtuullisesti moneen muuhun paikkaan verrattuna. Meillä ei sentään muutella hoitoluokituksia sen mukaan miten ne vaatisivat henkilökuntaa. On kuulemma kätevä keino saada henkilökunnan määrä näyttämään paremmalta, muutetaan vain paperilla vanhukset vähemmän hoitoa vaativiksi.

Mikä meitä naisia oikein vaivaa kun tähän suostumme?

Tytärkin onneksi tervehtyi vatsataudistaan, ehdittiin kunnolla tavata. 

Eilen esitelmöi psykiatrinen sairaanhoitaja joka työssään on tutkinut stressiä ja hoitanut kauan masennuspotilaita. Hänen esityksensä mukaan pitkään jatkunut stressi aiheuttaa uupumusta, syvää väsymystä. Jos kuormittavia tekijöitä on yhtäaikaisesti useita tulee elämänhallinnan tunteen menetys.

Sillä luennolla pyyhin kyyneleitä sillä juuri näitä sanoja poika oli käyttänyt kirjoittaessaan ystävälleen viimeisiä kertoja. Onneksi istuimme takapenkillä, tai mitä sen oikeastaan väliä.

Jälleen yksi pala lisää kysymykseen miksi? Luulen että vieläpä aika iso.