Eilen iltavuorolainen huokaisi "kyllä sie olet sitten kova, jaksoit tulla niin nopeasti töihin ja teet niinkuin ennenkin".

Näinkö osa ajattelee, kova? Olisiko pitänyt selittää että silloin hautajaisten jälkeen kun pomo soitti töihin, useamman päällekkäisen sairasloman takia, tuntui helpommalta lupautua töihin kuin mennä tilaamaan terveyskeskuksesta aikaa. Selittää ensin vastaanotossa miksi pitäisi saada aika, sitten taas lääkärille miksi lomaa.

Pitäisikö selittää miksi töissä on helpompi olla kuin tyhjässä kodissa, tyhjässä, mutta muistoista täydessä. Kertoa öistä jolloin seison katsellen käytävän ikkunasta tähtiä, kasa märkää paperia kädessä. Aamuista, joina viiden minuutin kotimatkakin tuntuu liialta.

En minä mitään osannut sanoa, ei hän sillä pahaa tarkoittanut.

Kirkonkylän ruokakaupan myyjät ovat kaikki tuttuja. Nyt liki kaikista on tullut mykkiä, minusta lähes näkymätön. Ehkä se on kaikille helpompaa niin. Kenenkään ei tarvitse miettiä mitä sanoisi, miten katsoisi. Ainoastaan yksi kassoista juttelee ja kyselee kuulumisia aamuisin aivan kuin ennenkin, katsoo suoraan silmiin väristä välittämättä, hymyilee ja nauraa. Kotiin pyöräillessä tuntuu kevyemmältä taas pitkän aikaa.

Huomenna aikaisin aamusta on Tampereelle koulutukseen lähtö. Tytär on siellä, muuten olisi saanut jäädä hyvistä aiheista huolimatta.

Tänä aamuna kaipasin taas metsään. Kevät etenee.

Kuusikin oli "nuppuja" täynnä.