Suklaa,pakinaperjantain aihe, niin läheinen että muistot heräsivät heti. Muistelen, vaikkei tästä taida pakinaa syntyäkkään.

Ensimmäiset muistikuvat suklaasta ovat isän kuukausittaisilta maitotilireissuiltaan tuomat Fazerin suklaanapit. Asuimme silloin aivan korvessa, kärsimättöminä kivillä pomppien odotimme koska mopon pörinä kuuluu.

Toki reissuilta tuli muutakin,tuoksuvaa palvikinkkua, kerran pikkuferkku, kerran iloisenväriset muovihaitarit. Vaan niitä suklaanappeja odotimme hartaimmin.

Myöhemmin isä ratkaisi lahjapulmat ostamalla aina jouluiksi ja merkkipäiviksi Fazerin sinisen. Aikuisille isot levyt, lapsenlapsille sitten pienemmät.

Itsepäisesti, vastoin mielipiteitämme, ostipa levyt aina entisillekin puolisoillemme. Olisi ostanut edes ne pienemmät, mutta ei, samaa kokoa kuin meille, sentään omille lapsilleen. Nauroi vain kun moitimme turhasta rahan menosta. Piti mokomille vielä ex-kerhoakin.

Isän siirtyessä pilvien päälle pelasti nuorin veli ankeat joulutunnelmat. Taisi tyhjentää kioskin hyllyn hätäpäissään, ei nääs sormet enää riittäneet siinä vaiheessa.

Yhtenä syksynä hirvijahti venyi viimeiseen sallittuun päivään, joulukuun puoliväliin. Pari kuukautta lounaana oli paistettua makkaraa, päivällisenä suklaalevy. Tohtori kolesterolikontrollissa kehui miten viimein olen oppinut oikean ruokavalion, ihannelukemat suorastaan, painossa kun ongelmia koskaan ollutkaan.

Selvää säästöä, sen jälkeen en ole mokomia mittauttanut, suklaata syönyt lisää jos oikein tuntuu että arvot heittävät.

Suklaan yhteydessä täytyy myös ihmetellä miesten logiikkaa. Ensin taputetaan kankulle että jopas hytisee mukavasti, sitten lätkäistään suklaalevy eteen. "Ota reilusti, mie en voi syödä paljon kun siinä on maitoa."

Tuumin etten kenellekkään tunnusta kuinka pojalle, jo aikamiehelle, joka viikonlopuksi varasin suklaavanukasta ja rusinapähkinäsuklaata. Ajattelin vain että kunhan ei kossua pyydä niin toki nämä varaan, varsinkin jos metsäreissuja tiedossa.

Vaan eipä se mikään salaisuus ollut, pojan makean nälkä. Muistotilaisuudessa kadettitoveri elävästi kertoi kuinka aina kioskin kohdilla toppasivat, kouluttajatkin huolehtivat pitemmän leirin jälkeen vanukkaiden riittävyydestä, nääs yhdelle ainakin maistui. 

Olkoon vain jonkun mielestä pelkkää suklaata, aina hyllyn äärellä muistan. Muistan mitä isä toi, mitä ostaa isäntä. Muistan mikä oli pojan herkkua, mitä söimme tyttären kanssa kun suru salpasi nielun eikä muuta saanut alas.

Senkin muistan mitä kauppalapussa ei enää koskaan lue.