Liekö karjalaisesta sukuperinnöstä johtuvaa että me sisarukset olemme aina kokoontuneet yhdessä syömään, oli sitten ilosta tai surusta kyse. Niin nytkin, Erkin syntymäpäivien nimikkeellä.

Jo yhdessä pöydän ääreen kokoontuminen tuo lohdun tunnetta. Liki liikuttavalta tuntui kun nuorin veli viikolla soitteli, oli löytänyt kinkkupalan pakastimesta ja tarjosi siitä maistiaisia.

Rauhallisina öinä ehtii selailla lehtiä, viime yönä silmiini osui haastattelu runoilija Gösta Ågrenista. Näin hän kirjoittaa:

"Täällä minä synnyin, tänne palasin ja täällä haluan päättää päiväni.  En talon tai puun tai kylän vuoksi vaan siksi, että tämä on maailman keskipiste, joka kerran painoi leimansa minuun."

Voiko ihminen paljoakaan sille millainen perimmiltään on, oppia ja saada elämäänsä keveyttä ja huolettomuutta, raskaista elämänkokemuksista huolimatta?

Joku voi, toinen taas ei.

Tämä runo kosketti jollain oudolla tavalla.

Huomenna tulee kuusi viikkoa pojan kuolemasta, seitsemän siitä kun näin hänet viimeiksi. Torstait jolloin puhelin ei soi, perjantait ettei auto kaarra pihaan, poika tömäytä kassiaan eteisen nurkkaan, sunnuntait jolloin kävelytän koirien iltalenkin yksin, tiesinhän että ne tulevat kun poika valmistuu ja muuttaa kauemmas.

Mutta ei sen pitänyt käydä näin. Ei näin, minun kuvitelmissani.

Mutta kenen elämä sitten oikeastaan meneekään niin, valmiiksi piirretyin ja kuvitelluin viivoin? Onko sitä oikeuskaan vaatia, yrittää vain parhaansa.

On vain niin vaikea ymmärtää ettei sekään aina riitä.