Kateus on yleensä minulle vieras tunne, ainakaan en tunnista tai tunnusta sitä kokeneeni. Ehkä olen saanut vapaasti kokeilla rajojani, tavoitella haluamaani, saanut mitä tarpeen on.

Tänään tunnen kuitenkin kaihertavaa kateutta. Kadehdin niitä äitejä joiden pojat seisovat tänään juhlapuvuissaan presidentin käteltävinä, neljän vuoden tiukka koulutus takanaan.

Presidentin, juhlien tai äidin ylpeyden takia en kadehdi.

Vain sen tähden että heidän poikansa elävät.

Ehkei minusta kuitenkaan olisi edes tullut hyvää upseerin äitiä. Olisin huolehtinut, pelännyt, estellyt ulkomaan komennuksia. Olisin tivannut miksi juuri hänen täytyisi lähteä, niihin pahimpiinkin paikkoihin, maihin joiden kohtaloista aivan muut päättävät.

Ja silti, toivoin vain aina että hän löytäisi oman paikkansa, olisi onnellinen. En mitään muuta.

Ehkä hän löysikin, ehkä hän nyt onkin.