Ennen ihmettelin kuvauksia siitä miten suru ja vastoinkäymiset erottavat ihmisiä. Eikö sen pitäisi olla päinvastoin, vaikeiden kokemusten lähentää ja hitsata yhteen. Pitäisi tukea ja auttaa toista, saada itse samaa takaisin.

Nyt ymmärrän paremmin. Surussa maailma ikäänkuin kapenee, moni ennen tärkeä asia muuttuu lähes merkityksettömäksi.

Vahva ja jaksava ulkokuori on vain kevyttä pintaa, kovin paljon ei sen säröilyyn tarvita. Tunteet ovat muutenkin pinnalla, niin myös kiukku, viha ja muut negatiiviset purkaukset vaikeampia hallita.

Tuntuu ettei huomisella ole niin suurta väliä, on vain tämä päivä, päivä kerrallaan. Silloin ei kovin paljon välitä siitä mitä tapahtuu, mitä sanoista seuraa.

Jälkeenpäin vasta havahtuu, hieman häpeääkin. Muistaa että sureehan se toinenkin, vain omalla laillaan. On ehkä aivan yhtä herkkä, yhtä kyvytön purkamaan tunteensa järkeviksi sanoiksi. Tarkoittaa sanoillaan hyvää vaikka itse ne muuten tulkitseekin.

Pitäisikö sitten vain olla hiljaa, antaa ajan kulua? Miksi tuntuu että läheisyys ja hiljaisuuskin satuttaa, joskus jopa enemmän? Läheisyyttä on usein vaikeampi kestää, paljastaa omaa heikkouttaan, laskea tunteitaan vapaaksi. On helpompaa vetäytyä kauemmas, ei ehkä pitemmän päälle, mutta sillä hetkellä. Sillä hetkellä ei muuhun kykene.

Ehkä tässä mitataan meidän aikuusuutemme. Se, kuinka vahvoille perustuksille suhteemme ja ystävyytemme on rakennettu.

Nyt en jaksa murehtia tai välittää huomisesta, vain hetki ja päivä kerrallaan.

Ainut mikä nyt merkitsee ja on tärkeää on tytär, hänen selviytymisensä.