Pitäisi puhua entisen miehen kanssa, muutenkin kuin tyttären välityksellä. Hän jätti minulle hautajaisjärjestelyt, tytär välittää ja kysyy käykö. Se on väärin mutta muuhun emme pysty.

Vihasin miestä monta vuotta, en enää aikoihin.

Hän kertoo kaikille miten hänen unelmansa ovat särkyneet.

Meillä on vielä tytär enkä halua että hänelle koskaan tulee tunne että unelmat, toiveet ja toisten onni ovat nyt hänen harteillaan, hänen täytettävänään.

Eivät lapset ole vastuussa meidän onnestamme tai unelmistamme, he ovat kallein lahja jonka koskaan saamme. Lainaksi vain.

Lohduttaa kun kuulin kuinka paljon pojalla oli ystäviä, he haluavat tulla, seisoa kunniavartiossa arkun äärellä.

Pojalla oli paperit vetämässä rauhanturvajoukkoihin, Kosovoon tai Afrikkaan, mutta siitä ei saanut puhua äidille. Huolehtimiseen aikaa kuulemma olisi myöhemminkin.

Tältä minun poikani säästyi, näkemästä enää sotaa, vihaa, pelkoa, tuskaa. Edes tältä.

Minä voin lukea muistovärssyjä, hoitaa järjestelyjä mutta kauppaan en voi mennä.

En jaksa kohdata enää yhtään ihmistä, kysymyksiä, uteliaita katseita. Enkä voi seistä maitohyllyn ääressä tajuten ettei hylamaitoa juo enää kukaan.