Aamuyö oli joka osastolla levoton.

Yli 90 vuotias, lähes kuuro ja sokea, hyvin huonosti liikkuva pappa huuteli usein hoitajaa. "Miksi minut on unohdettu tänne? Onko jo päivä? Miksi täytyy vielä herätä, miksei saa jo nukkua pois?"

Toisella osastolla taisteltiin unta vastaan. Seinästä kiinni pitäen, horjuen. "En voi mennä sänkyyn, jaloissa on riivaaja, ne eivät anna nukkua. Miksi pitää kärsiä?"

Kolmannella osastolla matot olivat kasassa ennen kuutta. Tuskainen siivooja, silmät palaen, tukka pörrössä, vaatteet hätää päälle kiskotut. "Miksi minun täytyy olla täällä vankilassa? Minullahan on oma koti. Voi helvetti tätä elämää. Kaikki alkoi silloin ylioppilaskirjoitusten jälkeen kun en osannut enää nukkua, lopettaa lukemista ja työntekoa. Pääsenkö ikinä pois täältä?"

Mitä voin vastata? Kun itsekkään en ymmärrä elämän kulkua, sen tarkoitusta ja polkuja.

Joskus kadehdin syvästi uskovia, he voivat vain rukoilla ja tyytyä siihen että tämä oli Herran tahto. Minä en pysty ajattelemaan niin.

Ei minulla ole vastauksia, voin vain kulkea hetken matkaa vierellä, kuunnella ja välittää. Aina se ei riitä, mutta muutakaan ei ole.