Lueskelin metsäpäivän jälkeen blogeja, sieltä sun täältä, kommentteineen. Samaa tuntui moni muukin kuin Erkki pohtivan, mitä voi kirjoittaa, mitä ei. Kun lukijoita tulee enemmän, astuuko varovaisuus ja itsesensuuri mukaan, nouseeko rima vai innostuuko enemmän? Tuleeko tunne kuin minulle joskus alussa, noin monta lukijaa ja näin vähän sanottavaa, näin tavallista elämää.

Sitten päätin että koska niin moni asia elämässä on kontrolloitua, säädeltyä, aikatauluihin ja suorituksiin sidottua niin täytyyhän jossain voida olla vain omana itsenään. Riittää tai ei, eihän tämä mikään kilpakenttä ole, onneksi.

Nuorena pidettiin päiväkirjaa, nyt niitä tuntoja ei voi kauhistelematta ja punastelematta lukea. Ehkä näin käyn näidenkin tekstien kanssa, mutta mitä siitä, oppia elo kaikki. Toki tämä päiväkirjanakin toimii hyvin, vuoden kierto, tapahtumat ja kuvat säilyvät. Kuulumiset moneen suuntaan menevät perille, myös niille joita ei pääse tapaamaan.

Kukaan tuskin tahallaan haluaa toista kirjoituksillaan tai kommenteillaan loukata, elämää vain katsotaan niin monesta vinkkelistä. Toiselle yhdentekevä juttu tai leikinlaskun aihe voi toiselle olla hyvinkin kipeä paikka tai periaatteellinen asia .

Perhekuva, pennut jo 4 kk

Rauhallista ilta viettävät myös pennut. Räntäsateinen pihamaa ei hirvenluista huolimatta kiinnosta, sisällä on lämpöisempää. Poika on oppinut tavat joilla maailmassa pärjää, antaa toisten tehdä kovemmat hommat ja nauttii sitten tuloksista. Tässä tapauksessa odottaa että toiset järsivät puruluiden päät pehmeiksi, solmut auki. Saattaa olla turhaa inhimillistämistä, ehkä johtuu vain vaihtuvista hampaista.