Ajat muuttuvat, tytär tarjoaa saunaoluet, äiti tuo tuliaisina viiniä. Piipahti tänään hirvirokkaa maistamassa, tulee muuten jauhelihasta ja luomuherneistä hyvää.

Viini oli oikeastaan matkatuomisia ja terveisiä äidin miesystävältä, osaltaan siksi etten kyseenalaista tai arvostele suhdetta.

Arvostele, aikuisten ihmisten? Yllättävän vaikeaa vain tuntuu monelle olevan kun uusi ihminen astuu isän tai äidin maailmaan. Eikä nyt puhuta mistään lapsista tai murrosikäisistä vaan ihan aikuisista, täysikäisistä ihmisistä.

Eihän tunteilleen mitään voi, jonkun kanssa löytyy heti yhteinen sävel, toinen ärsyttää ensi tapaamisesta ja sanoista lähtien. Mutta ei sitä yhteiseloa olekaan meidän tarkoitus viettää, eivät ne meidän kriteerimme ja arvoasteikkomme tässä valinnassa päde.

Miksi sitten on niin vaikea hyväksyä uutta ihmissuhdetta? Loistava isä ei välttämättä ollut samanlainen aviopuolisona, ja jos olikin, ei ehkä elä enää. Ennallaan eivät lapsuusajan kuviot säily, miksi pitäisikään. Harva haluaisi että äiti pyörisi ympärillä, huolehtisi ja touhuaisi, miksi sitten ärsyttää niin kovin jos huolehtiikin jostakusta muusta? Ihan vieraasta, ihan oudosta, toisenlaiset elämänkuviot tarjoavasta.

Hautaustoimistoaika opetti tässäkin, opetti miten itsekkäitä, julmiakin, ihmiset osaavat olla. Muistan aina vanhan miehen joka näytti albumista hääkuvia, matkakuvia, itki lyhyeksi jäänyttä, onnellista liittoa. Muistan vaimon lapset jotka muuttivat järjestelyt toiseen toimistoon, hoitivat kaiken oman päänsä mukaan eivätkä halunneet miestä edes muistotilaisuuteen. Ei ollut ainut tapaus, valitettavasti, jolloin läheisimmät eivät olleet edes puheväleissä.

Totta, en tiedä taustoja, en tiedä syitä, en sitä miten suru näihin ihmisiin vaikutti.

Tiedän vain että omat valintani olen saanut ja halunnut tehdä yksin, itsekkäistä ja omista syistäni. Tiedän ettei onnea ja hyviä ihmissuhteita joka nurkan takaa löydy. Tiedän senkin ettei se mikä toisia saattaa suunnattomasti ärsyttää paina omassa vaa´assa paljoakaan.  

Tulla hyväksytyksi, kelvata omana itsenään, vanhemmiten jo vajavaisenakin, ihmisen perustarpeita.