Eilen pistäytyivät iltakylässä yhden pennun ostajat, samaa ikäluokkaa pariskunta kuin mekin. Samoille kahveille sattui myös naapuri pussukoineen. Meillä on toimiva sopimus, innokkaana itäkävijänä pitää minut alushepenissä, minä kissansa ja postinsa järjestyksessä.

Käytiin läpi uusimmat hevoshuutokaupat, hirvihaukut ja ajokokeet, puolittain yritin kuunnella myös naisten juttuja. Havahduin kuuntelemaan sairauksia, vaivoja, lääkärikokemuksia, ihmettelemään miksi niin usein naisten puheet kääntyvät näihin asioihin. Ehkeivät miehet halua kotona kuunnella, ehkeivät ymmärrä miksei nainen voi vain lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia kunnon hoitoa? Eivät ymmärrä miten loukatuksi saattaa tuntea itsensä saatuaan väheksyvää kohtelua, pompottelua ja ristiriitaisia ohjeita. Tuntuu kuin kolmenkympin jälkeen automaattisesti kaikki vaivat kuuluisivat vain ikään. Jollei elintavoista, painosta tai verenpaineesta löydy huomautettavaa niin kai siihen sitten asperiini auttaa. Ehkä meidät on liian kilteiksi opetettu, ehkä sairaana ja uupuneena ei jaksa puoliaan pitää.

Mutta missä vaiheessa ja miksi puheet alkavat kääntyä näin, omiin  pieniin ympyröihin? Tuntuu että vain miesten aiheet ja elämä ovat säilyneet ennallaan. Ennen mekin kävimme läpi menemisiä, suunnitelmia, maailman menoa, miehiäkin. Nyt tavatessa aloitetaan sanoilla muistatko, muistuta, jos vain muistaisit.