Jostain syystä parin viime viikon aikana on monen läheisen kanssa puhuttu tai kirjoiteltu unelmista,toiveista elämässä, niiden toteuttamisesta ja siitä miten oudoilta ne saattavat toisista tuntua. Oikeudesta toteuttaa omaa unelmaa, muiden mielipiteistä huolimatta.

Mutta miksi omat unelmat niin usein satuttavat toisia, myllertävät monen elämän sekaisin? Mikä oikeus juuri minulla on elää unelmiani todeksi, torjua se mitä ne muille aiheuttavat? Jokainenhan on tietysti vastuussa omista teoistaan, oma elämä on elettävä niinkuin sen parhaiten taitaa ja kykenee. Katkeruutta ja masennusta on jo liikaa muutenkin, jos lähtemällä omalle tielleen voi ne välttää niin miksei se hyväksi olisi?

Nykyään puhutaan vain oikeuksista ja yksilönvapaudesta, vastuu ja velvollisuudet kuulostavat vanhanaikaisilta. Mutta kuka kykenee ja jaksaa vain kantaa vastuuta ja huolehtia lapsistaan, työstään ja läheisistään, jollei ole toivoa omien unelmien suhteen? Onko hyvä äiti vain se joka jää paikalleen ja antaa lapsiensa toteuttaa omat haaveensa, vai voiko olla myös se joka tavoittelee omaa onneaan?

Itse olen saanut elää kaikki unelmani todeksi, osaa kannatti odottaa, osa ei sitten ollutkaan sitä mitä kuvitteli. Mikä oikeus minulla siis on neuvoa muita odottamaan, miettimään vielä tai tyrmätä ajatukset aivan järjettöminä? No, ystäväthän ovat sitä varten että palauttavat tarvittaessa maanpinnalle, mutta voiko toinen tietää kuinka tärkeä se haave todella on? Ja mitä on antaa tilalle, kuinka paljon pettymyksiä ihminen elämässään kestää?

Miten hyväksyä se että lapsilla on omat tiensä ja unelmansa, erilainen kuva hyvästä elämästä kuin itsellä? Hyväksyä ammatinvalinnat, poikaystävät ja elämä kaukanakin kodista? Miksei voisi hyväksyä, tärkeintähän on että toinen on onnellinen.

Ei minulla tämän parempia vastauksia ole.