Tänään on Lyylin nimipäivä, neljä vuotta sitten kuolleen ystäväni.

 Kuljen konsultin tittelillä (muistattehan sen vitsin jossa kysytään mitä yhteistä on leikatulla kollilla ja konsultilla), joten isännän äiti aikansa pähkäiltyään päätyi kutsumaan minua ystäväkseen, ja sellaisethan me olimmekin. 

Lyyli oli Karjalan tyttöjä, rehevä murre ja tarinoita vaikka vuorokauden ympäri. Evakossa kahteen otteeseen, monessa paikassa ympäri Suomen.

Lyyli kertoi millaista oli kun joutui jättämään kaiken, vailla tietoa tulevasta tai miehen kohtalosta etulinjassa, vain hevoskärryllinen tavaraa ja vauva matkassa

Kertoi miten viimein löytyi heillekkin oma paikka, usean evakkokortteerin jälkeen. Miten toivottomalta vanhuksista tuntui katsella pajukkoa ja tyhjää pihaa, kerran olivat jo pellot raivanneet, kahdesti talon rakentaneet ja taas piti aloittaa alusta. Mikäs hänellä, nuorella ja terveellä, miehellä tosin sirpaleita kehossa mutta aloitettava oli jos syödä aikoi.

Kertoi korsunavetasta, iltahämärissä näkyvistä kuokanliikkeistä kun naapureiden kanssa kaivettiin kantoja ylös. Miten suuri arvo yhdellä lehmällä ja viidellä kanalla oli.

Kertoi miltä tuntui ihmisten nauru, pilkkakin, erilaisesta murteesta, ulkopuolisuudesta. Ihmettely tarjoomuksista, sillä vieraanvaraisia ovat karjalaiset, vieläkin.

Vanhana keinutuolissa mietti miten rattoisaa olisi jos mies olisi saanut elää pitempään, sotavammat veivät nuorena hautaan.  Hautaan hoiti myös talon vanhukset, ikänsä kotiin kaivanneet.

Lyyli oli käsityöihminen, sukkia, lapasia ja neulakintaita tuli kuin liukuhihnalta. Koskaan ei sanonut mitään vaikken osaa edes kantapäätä neuloa, totesi vain että jokaisella on omat huvinsa.

Lyyli oli innokas koiraihminen, kiersi kaikki näyttelyt ja tunsi koiramiehet. Istui kehän vieressä ohjelma ja kynä kädessä, jupisi hiljakseen jos oli tuomarin kanssa eri mieltä. Iltaisin päivysti puhelinta ja luetteli soittajille koe- ja näyttelytulokset. Muutkin urheilut seurasi tarkkaan.

Seitsemänkymppisenä tuumasi että nyt on tämän tytön työt tehty ja muutti kirkolle palvelutaloon. Kiersi kaikki seurakunnan retket ja sukuloi ahkerasti, puhelin tuuttasi enimmäkseen varattua jos kotona oli.

Petankijoukkueen kanssa pelasi turnauksissa, vielä liki kahdeksankymppisinä voittivat kunnan herrat kirkkaasti, se voittokuva oli suuri aarre.

Naapurimummojen kanssa katsoivat kaikki koulutelevision ohjelmat ja opiskelivat tarkkaan jätteiden lajittelun. Formuloiden startti oli katsottava vaikka mihin aikaan tuli, siinä sitä romua syntyi ja toimintaa kuulemma oli.

Sitten iski halvaus ja muutkin vanhuuden vaivat. Elämän ympyrät pienenivät kertalaakista. Kuulin miltä tuntui kun ihmiset alkoivat puhua pään yli, tai kuin lapselle, kun vessaan ei selvinnyt yksin eikä leivästä saanut palaa leikattua.

Miltä tuntui olla yöt yksin ja avuttomana, tai kun eteen lyötiin kasa kaavakkeita täynnä outoja kysymyksiä ja nippu reseptejä. Ja täytyi oppia pyytämään apua, laskemaan vieraita ihmisiä lähelleen. Tyytyä siihen että meillä oli aikaa vain iltaisin. Miltä tuntui luopua elämästä, antaa periksi ja hyväksyä että toiset tiesivät paremmin mikä hyväksi oli.

Muistan aina kun viimeisenä kesänään sairaalassa Lyyli kertoi olevansa jo kuollut. Ihmettelin kovasti, hän kertoi että päivällä oli kaksi naista tullut, olivat riisuneet, nostaneet laudalle ja pesseet niinkuin ruumiin, sanomatta sanaakaan koko aikana. Elävillehän puhutaan, kuolleille ei. 

Muistan myös ettei hän koskaan puuttunut menneisyyteeni tai valintoihini, meidän elämäämme. Vain yhtä elämän ohjetta hän toisteli ja painotti "sie piä tuo poika kuris". Yksi mutta sitäkin vaikeampi neuvo.