Aivot ovat kummallinen elin. Pyörit unta saamatta, lasket nurinpäin sataan ja kymmeneen, ykskaks joku outo tarina alkaa pyöriä päässä. Annetaan sitten tulla uloskin.

Vastustan kaikkea uutta tekniikkaa, noin periaatteesta. Kännykänkin hankin vasta pakon edessä, jäätyäni auton hajottua öiselle tielle venäläisten rekkojen ja räntäsateen keskelle.

Ajelin vanhalla kotterollani raveista kotiin, neljä raavasta miestä kyydissä.  Uusi puhelimeni soi, hätää kuulin äänen ja olin numerosta katsovinani että lapset soittavat. Siihen malliin puhuinkin, kerroin missä on ruokaa, kohta tulen, hei hei äidin kulta.

Isäntä mökötti kaksi viikkoa eikä millään uskonut ettei tarkoitus ollut nolata kavereiden kuullen, tytär oli ikionnellinen saatuaan kännykän.

Eihän sitä yhdestä kerrasta opi joten ostin uuden, oli se sentään mukavampi puhua hempeitä vaatekomerossa kuin lasten naureskellessa vieressä.

Sitkeän päänsäryn taltuttamiseksi lähdin sienimetsään. Sateinen, sumuinen päivä, juuri lanattu tie. Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen laskeuduin rinnettä tielle. Eikä autoa missään! Vain selvät jäljet miten auto oli ollut parkissa tien reunassa.

Känny käteen, soitto isännälle. Auto on varastettu, tulee pimeä ja kotiin pitäisi päästä. Voi tuhma sana sentään. Isäntä oli tulossa koirakokeista kotiin, selvästi kuuli kuinka kaverit hiljenivät kuuntelemaan. Niitäkin kiinnosti miten auto oli viety kun kerran avaimetkin taskussa ja tallessa.

Oikein herttaisesti isäntä kehoitti rauhallisesti kävelemään edestakaisin tietä, jos se auto olisikin toisessa mutkassa.

Olihan se. Kuka hemmetti ne jäljet sitten oli käynyt tekemässä? Aika moni kyseli pitkään tavatessa että onkos auto vielä tallella.

Kiireisenä ihmisenä soitin kerran tyttärelle. Kerroin että on jo ikävä, koskas tulet, ym. pehmeää. Miten joku voi antaa poikaystävänsä vastata puhelimeen?

Toivottavasti en ollut eroon ainakaan suurin syyllinen.

Viimeinen niitti tuli jokunen talvi sitten. Hirvilaskenta, lunta melkein napaan asti. Lupasin ennen töihin menoa käydä hiihtämässä yhdeltä pläntiltä jäljet, kun kerran arvelivat ettei metsässä nyt lunta sentään niin mahdottomasti olisi.

Ei metsässä ollutkaan, mutta uudella hakkuuaukealla senkin edestä. Upotti, suksi tökki rankoihin, hiki valui, kello riensi.

Parin tunnin rämpimisen jälkeen totesin olevani ihan vikasuunnassa. Kännykkä käteen ja soitto isännälle. Missähän on tämmöiset maisemat, tulisitko hakemaan, jostain?

Iloinen ääni vastasi "pipo pilkottaa jo, tie on ihan edessä". Siellä ne nauroivat naapurin isäntien kanssa kuunnelleensa jo pitkän tovin hiljaa tuleeko sieltä hirvi vai villisika, puhinasta ei oikein ottanut selvää.

Kyllä ne aika äkkiä lähtivät nähtyään ilmeeni sen jälkeen kun kuulin että "Santtu pääsikin nelikolla ajamaan lohkon ympäri, että sikälis turha lenkki. Mutta saithan kuntoilua ja tuli maastot tutuiksi."

Ihminenhän oppii virheistään, yleensä jotain. Minun kännykkälaskuni ovat harvoin yli 5 euroa.

Lohtuna totean etten ole ainut jolle tekniikka joskus tuottaa hankaluuksia. Muutama vuosi sitten eräs hyvin läheistä sukua oleva esitteli juuri kesän tietokoneoppia saaneena kuinka äärettömän kätevä sähköposti on.

Toista tuntia väsättiin tyttärelle kirjettä, kerrottiin kaikki suvun kuulumiset, tunteet ja tunnelmat. Saatiin aikaiseksi oikein hieno kirje, vaikka itse sanonkin.

"No niin, katsos nyt kuinka kätevästi tämä käy! Tosta vaan painetaan ja.....no voi -sensuroitu pätkä- se hävisi jonnekin -lisää sensuuria- avaruuteen koko kirje."

Että on tässä oikeastaan syynsäkin miettiä ennenkuin erehtyy mihinkään uuteen vempeleeseen tarttumaan.