Minun koulumuistoni ovat ajalta jolloin todella hiihdettiin kouluun, pakkasessa ja pyryssä, välillä umpihankeakin, useampi kilometri. Lapset ovat jo aikuisia joten näitä sopii julkisestikin muistella, eivät pääse enää vetoamaan että kun äitikin silloin.

Asuimme aivan korvessa, juoksimme pitkin metsiä ja peltoja, varsin vapaasti. Muita lapsia ei pahemmin serkkuja lukuunottamatta tavattu mutta eipä se haitannut, kissanpennut ja räksänpesät olivatkin kivempia kuin rimpsuhelmatytöt.

Koulun aloitin mamman kortteerista koulumatkan takia, vasta joulun alla muutimme tien varteen. Mamma huolehti aamulla eväät mukaan, paksut, runsaasti voidellut rieskat joita häpesin. Mutta illansuussa arestista kävellessä ne maistuivat ihanilta.

Osasin lukea jo kouluun mennessäni joten en täysin käsittänyt mitä järkeä koko touhussa on. Vanha ja viisas opettaja antoi toisten tavaamisen aikana minun lukea satukirjoja, lainasipa koulun kirjastosta vielä kotiinkin mukaan. Opetti yhden tärkeimmistä keinoista lastenkasvatuksessa, ei väkisin vaan lahjomalla. Kun kirjoitat siististi sivun kirjaimia saat leimasinkuvan, kun istut tunnilla kunnolla saat uuden kirjan kotiin mukaan.

Eli arestissa istumisen syy olivat välitunnit. Komenteleviin ja kiusaaviin poikiin en ollut tottunut, enkä aikonutkaan. Pahimman pukarin kanssa istuimme sitten säännöllisesti iltahämärässä luokassa. Isona ja riskinä nosti minut roskikseen, minä annoin luudalla takaisin.

Maailmassa kuitenkin usein oikeudenmukaisuus toteutuu, hänkin yli kolmekymppisenä erehtyi naimisiin, joutui rankalle dietille ja sai villit kaksoset. Paljon häävimmin ei käynyt Marjollekkaan, päätyi päiväkotiin opettamaan pienille pöytätapoja.

Inhosin koulun rokkaa yli kaiken, pannukakkua valitettavasti ei saanut jollei lautanen ollut tyhjä. Marjo huomasi ahdinkoni ja tyhjensi aina omat rokan loppunsa lautaselleni, mitäs sitä molemmat kärsimään. Hymyili vielä mokoma kun opettaja kehui reipasta tyttöä josta sopi ottaa mallia.

Vasenkätisenä en oppinut virkkaamaan, en sitten millään. Kateellisena seurasin kuinka ihanat kerniaasit toisilta syntyivät. Minä virkkasin ja purkasin, virkkasin ja purkasin, koko vuoden samaa vaaleanvihreää sipulipussia. Mamma lupasi virkata sen puolestani kesäloman aikana, langat nähtyään noitui ensimmäisen ja viimeisen kerran kuulleni.

Lauantaina koulun jälkeen piti serkkupojan saattaa minut mopolla mammalta kotiin, matka oli liian pitkä yksin pyöräillä. Serkkua harmitti homma kovasti, varsinkin kun kaverit saattoivat nähdä. Heti ensimmäisellä metsävälillä hän käski nostaa jalat polkimilta ja otti sarvesta kiinni. Aikuisena mietin joskus miten se oikein onnistui, silloin oli vain jännittävää, varsinkin kun oli yhteinen salaisuus.

Toinenkin, vintillä purujen alla oli kasa Jalluja. Se oli kiltti lehti silloin eikä jättänyt sen ihmeempiä traumoja, päinvastoin. Istuin portaiden yläpäässä ja varoitin heti jos aikuisia oli tulossa vintille, karkkipalkalla.

Ihan joka päivä en kouluun välittänyt mennä. Vanhemmat tiesivät varmasti ettei vatsatauti tai kurkkukivu parane puoleenpäivään mennessä mutta taisivat olla niin kiireisiä töiden ja nuorempien kanssa etteivät ehtineet huolehtia. 

Eli lapseni, en ole suinkaan valehdellut kouluajoistani teille, olen vain kertonut myöhemmistä vuosista. Silloin ymmärsin että käymällä koulunsa mahdollisimman hyvin sieltä pääsee nopeammin pois- ja saa vielä joskus keväisin rahaakin mukaan.