On tosiaan niin helppoa hehkuttaa tätä maalla, vähän syrjemmässä oloa ja eloa. Liiankin helppo, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Tosin tänä aamuna kun kahlattiin koirien kanssa aamulenkille öisen lumipyryn jälkeen tuli mieleen että jo aamusta auratuissa teissäkin on puolensa.

Sama käy mielessä joskus aamuisin yövuorosta tullessa kun tuuli pöllyttää lunta vaakatasossa ja tien sijainti on vain arvailujen varassa. Liukasta, sohjoista tai kuraista keliä ei vielä ole työmatkalle osunutkaan.

Loppusyksystä, kun on niin märkää ja pimeää että jo postia hakiessa meinaa eksyä, kaipaa kyllä ajoittain myös katuvaloja. Tai koiria pissittäessään, kun mustat elukat pinkovat hihnat solmussa jossain pimeydessä, todennäköisesti eripuolelta puita ja pusikkoja kuin minä itse.

On ihanaa kun vain yhdestä ikkunasta näkyy naapuri, se ainut lähistöllä. Joskus öisin kun tuuli kolisuttaa kattoa, nurkat napsuvat ja jossain rapisee tekee mieli vetää ainakin yksi karvainen kaveri kainaloon. Kun herää keskellä yötä vieraan auton valoihin ja koiriin jotka karvat pystyssä murisevat muistelee kyllä tuliko ovi varmasti lukkoon.

Kirkonkylässä kaikki tarpeellinen löytyi 5 minuutin pyöräilymatkan päästä. Nyt pohtiessaan flunssaisena apteekkiin lähtöä ja vilkaistessaan mittarista lukemia -25 tyytyy aika herkästi vain kotikonsteihin.

Rommitoti lämmittäisi vaan kehtaako sitä kysyä autoa lainaksi mieheltä joka ei itse ota ollenkaan?

Iso kellari varastoineen on ihana, mutta silloin kun suklaan himo iskee ei perunoista ole paljon iloa. Hiivaa olen tosin jo oppinut tuomaan ylimääräisen palan, joku sukkelampi nappaa yhden kuitenkin ennenkuin saan edes takkia pois päältä.

Kauppareissuun täytyy varata aikaa, ja joskus tulee kiire että ehtisi ennen sulkemisaikaa. Koiran järsimä kaukosäädin ei paljon naurata jos sähköliike menee puolen tunnin päästä kiinni ja juuri sinä iltana tulevat parhaat, ne ainoat seuratut sarjat.

Kirjastoon ei myöskään tule lähdettyä lehden lukuun ihan joka päivä, hyvä jos edes viikottain. Ennen kynnys lähtöön oli eteisen peilikuvassa, nyt se kulkee valtatiessä. Miettii että viitsiikö sinne liikenteen sekaan lähteä ollenkaan, tai kampaajalle toppahousuissa ja villapaidassa istumaan.

Isännöitsijän numeron voi poistaa puhelimesta, oma apu täällä paras apu on. Tai hyvät suhteet omaan( ja naapurin) isäntään. Uskokaa, se se vasta joskus työlästä on!

Mutta toisaalta, on niin helppo kulkea ikkunalta toiselle ja ihailla hiljaista, lumisen kaunista maisemaa. Kaukana kevät, kaukana ajatus siitä kuka kaikki 8 vanhaa ja isoa ikkunaa pesee ja nostelee ruudut pois ja takaisin paikalleen.

Ja on loppujen lopuksi niin helppo täyttää jääkaappi ja kirjavarasto, hankkia otsalamppu ja lumilapio, polkupyörään ehjä sisäkumi ja kunnon sadevaatteet. Niin helppoa kahlata puhtaassa lumessa ja nauttia olosta ja elosta, ainakin paljon helpompaa kuin näiden karvaisten kavereideni.

Niin tai näin, jokainen tahollaan punnitsee mikä on helppoa, mikä ei. Mikä on tärkeää ja mitä ilman voi mainiosti olla ja elää.