Sinä kesänä olin 17. Ensimmäisessä työpaikassani, ruotsinkielisessä kartanossa töissä. Ensimmäistä kertaa käynyt Helsingissä ostoksilla sieltä kotoisin olevan harjoittelijatytön kanssa, tuliaisina punaiset nyörisandaalit, kukkapusero ja kellohame.

Ne päälläni yritin näyttää täysi-ikäiseltä, kokeneelta ja siltä kuin kaljan osto olisi tavallinen, lauantainen rutiini. Se pullollinen kun kuului naapurin tyttöjen mielestä nauttia ennen tanssilavalle menoa.

Sinä kesänä suurin huolemme oli että baarin pitäjä kysyisi papereita.

Sinä kesänä liftasimme aina tansseista kotiin, niin sinäkin heinäkuisena yönä. Oli jo vähän viileää, kastetta maassa, kuu noussut.

Se mies oli ärsyttävä, meidän mittapuumme mukaan sitäpaitsi liian vanha. Eikä ollut edes tanssittanut ketään meistä illan aikana.

Minä menin kyydissä kotiin asti, kun kerrankin sopivasti pääsi. Matkalla ajattelin että onneksi tuota ei tarvitse enää ikinä tavata, kinasimme ja väittelimme koko ajan.

Mies vei minut kotipihaan asti. Laitumella talon takana seisoi iso lehmä, muut makasivat kauempana. Mikä sen nimi on kysyi mies, jo lähtöä tehden.

Lehmä oli Untuva, iso, mustavalkoinen friisiläinen. Kerroin sen, samoin millainen otus se noin muuten oli. Että lehmät nimetään vuosittain tietyn kirjaimen mukaan, se oli u-vuonna syntynyt.

Myöhemmin mies kertoi että juuri sillä hetkellä, sen mustan lehmän seistessä kasteisessa heinikossa täysikuun alla , juuri silloin hän tiesi että tässä se nyt oli.

Viidentoista vuoden mittainen vuoristorata, siitä se alkoi.

En koskaan unohda sitä mustaa lehmää täysikuun alla. Untuvaa, sillä siitä hetkestä alkoivat elämän tärkeimmät, rakkaimmat ja raskaimmat muistot.