Eilisestä aamusta on mielessä pyörinyt tuttu perhe. Vähän ennen joulua perheen esikoinen, syksyllä avioitunut 23 vuotias poika, sairastui. Vakavasti, tautiin josta harva oli ennen edes kuullut. Jo heti alusta lähtien ennuste oli huono. Ja toissa yönä hän kuoli.

Mitä he miettivät tämän kuukauden aikana, miten jaksoivat? Saattoivat katsoa vain voimattomina sivusta, eikä kukaan tai mikään voinut auttaa poikaa. 

Elämä oli pettänyt heidät kaikki. Siltä se varmaan tuntuu.

11 kuukautta olen miettinyt oman pojan elämää, sen äkillistä ja järkyttävää päättymistä. Hän oli juuri saanut lopputyön valmiiksi, mieluisan työpaikan, parhaat ystävät tulossa samalle paikkakunnalle töihin, kaiken piti olla järjestyksessä.

Ja silti, jokin tässä elämässä petti hänetkin. Kaikki se minkä eteen hän vuosia ahkeroi, mitä tavoitteli ja lopulta saavutti toikin ilon sijasta pohjattoman uupumuksen ja tyhjyyden tullessaan. Näin luulen, koskaan en varmasti tiedä.

Vain sen että juuret olivat siipiä vahvemmat.

Vai voiko elämästä edes ajatella näin, ensin se lupaa, sitten pettää?

Ehkä on vain niinkuin poika kirjoitti, onni ei ole pysyvä olotila vaan lyhyitä hetkiä, pieniä pilkahduksia,
välillä hyvinkin tuskallisten elämänvaiheiden välissä.

Onneksi edes niitä.